Valinnanvapauden toteuttamisvaihtoehdot ja oma lääkäri

Valinnanvapauden laajentaminen terveydenhuollossa on edelleen Sipilän hallituksen työlistalla. Kun hallitus aloitti taipaleensa, minulla oli mahdollisuus keskustella usean eri hallituspuolueen sote-vastuuhenkilön kanssa valinnanvapauden toteuttamisvaihtoehdoista. Totesin silloin, että yksinkertaisin tapa toteuttaa valinnanvapaus on kopioida malli Ruotsin lainsäädännöstä. Ruotsalaiset kehittivät omaa valinnanvapausmalliaan kokeilujen kautta usean vuoden ajan. Noista kokemuksista on Suomessa helppo ottaa oppia. Uudistuksessa pitää meilläkin edetä vaiheittain. Muutoin todellisena uhkana on paitsi kustannusten karkaaminen myös palvelujen kohdentuminen sellaisiin toimintoihin, joiden terveysvaikutus on vähäinen. On keskestä muistaa, että Ruotsissa on pyritty aktiivisesti varmistamaan se, etteivät terveyspalvelut ketjuunnu, vaan että henkilöyrittäjilläkin on mahdollisuus tuottaa terveyspalveluja. Ruotsin omat huonot kokemukset apteekkijärjestelmän yksityistämisestä ovat heitä tämän riskin suhteen karvaasti opettaneet.

Ruotsin kaltainen yksityisten toimijoiden listautumismalli on Euroopassa melko yleinen tapa ottaa yksityiset toimijat julkisen tuotannon rinnalle. Vastaava malli on käytössä mm. Tanskassa, jossa perusterveydenhuollon lääkärit ovat pääosin olleet ammatinharjoittajina toimivia perinteisiä perhelääkäreitä. Tanskassa kehitys on kuitenkin kulkemassa juuri toiseen suuntaan kuin Suomessa. Siellä maakuntia vastaavat alueet haluavat ottaa aiemmin sopimustuottajina toimineita lääkäreitä palvelussuhteeseen. Keskeisenä syynä kehitykselle on, että näin pystytään paremmin ohjaamaan terveydenhuoltojärjestelmää. Lukuisista yksityisistä toimijoista koostuvan järjestelmän kokonaisohjaaminen kun on kovin vaikeaa.

Skotlannissa, jolla on oma terveydenhuoltojärjestelmänsä (NHS), on listautumissopimusmallista käytössä vielä hiukan kehittyneempi versio. Siellä yksityisen lääkärin tai lääkäriaseman pääsyltä kansallisen terveydenhuoltojärjestelmän rahoituksen piiriin edellytetään, että yksityinen palvelutuottaja liittyy samalla käyttämään kansallista potilastietojärjestelmää. Yksittäisen potilaan saamat palvelut voidaan näin integroida tietojärjestelmän kautta ja NHS voi samalla seurata hoidon laatua ja kustannuksia.

Yksityisen ja julkisen toimiminen rinnakkain Beveridge-tyyppisissä kansallisissa terveydenhuoltojärjestelmissä ei siis ole mikään uusi ilmiö. Missään muussa Euroopan maassa ei ym. malliin ole nähty liittyvän suuria juridisia ongelmia. On kuitenkin hyvä havaita, että Beveridge-tyyppiset kansalliset terveydenhuoltojärjestelmät ovat EU-maissa nykyään harvinaisempia kuin sairausvakuutuspohjaiset järjestelmät. Suomen tilanne on siitä erikoinen, että meillä on julkisena palveluna tuotetun terveydenhuollon rinnalla sairausvakuutuskorvaukseen tukeutuva yksityisen terveydenhuollon järjestelmä. Sairausvakuutusjärjestelmässä potilaalla on yksityisten toimijoiden suhteen ollut aina täydellinen valinnanvapaus, kunhan annettu hoito on täyttänyt Kelan kriteerit hoidon tarpeellisuuden osalta. Tosin hoidon sairausvakuutuskorvaukset ovat nykyään vain murto-osa hoidon kustannuksista.

Listautumissopimusmallin rinnalla toinen tapa laajentaa potilaan valinnanvapautta olisi kehittää sairausvakuutusjärjestelmää. Kela voisi tässä mallissa rahoittaa perusterveydenhuollon lääkäripalveluja myös julkisen tuotannon osalta ja näin helpottaa lääkäripalvelujen saatavuusongelmia. Korvaahan Kela jo kunnille sairaskuljetuksen kustannuksia. Kelalla on myös olemassa tietojärjestelmät sairausvakuutuskorvausten maksatukseen. Sairausvakuutuksen laajentaminen on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että yhtenä tavoitteena sote-uudistuksessa on ollut monikanavaisen rahoituksen poisto. Se ei kuitenkaan näytä onnistuvan, kun työterveyshuolto on jäänyt sote-uudistuksen ulkopuolelle.

Potilaan valinnanvapaus palveluntuottajien välillä on Euroopassa pääsääntö. EU-komission asiantuntijaryhmä arvioi parhaillaan perusterveydenhuollolle ehdotettuja eurooppalaisia laatukriteerejä. Yksi todennäköinen laatukriteeri on se, kuinka suurella osalla väestöstä on oma lääkäri. Tässä suhteessa Suomen tilanne on huolestuttava, sillä komission tilastojen mukaan Suomi oli 16 Euroopan maan vertailussa huonoin, kun vain alle 70 %:lla potilaista oli oma lääkäri. Esim. Norjassa ja Virossa tämä luku on 99 %. Myös niiden potilaiden osuus, jotka perusterveydenhuollossa asioivat saman lääkärin kanssa on laskenut voimakkaasti. Hoidon jatkuvuus perusterveydenhuollossa on kuitenkin täysin kriittistä hoidon laadun ja kustannushallinnan kannalta. Terveydenhuoltojärjestelmän kannalta onkin tärkeämpää, että potilas voi valita sellaisen lääkärin, jonka hoidossa hän haluaa olla pitkään, kuin että potilas voi jatkuvasti vaihtaa lääkäriltä toiselle.

 

LasseLehtonen
Kokoomus Espoo

Toimin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin diagnostiikkajohtajana ja Helsingin yliopiston terveysoikeuden professorina. Olen osallistunut terveydenhuollon kehittämiseen mm. Sosiaali- ja terveysministeriön asettamassa sote-uudistuksen valmistelun ja toimeenpanon tuen asiantuntijaryhmässä sekä Euroopan unionin komission eurooppalaisen terveydenhuollon kehittämisen asiantuntijaryhmässä (EXPH). Jaan tässä blogissa tietoa ja omia ajatuksiani suomalaisen terveydenhuollon tilanteesta ja tulevaisuuden näkymistä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu